Jaralla kävi äiti, sisko ja Doris kylässä. Kuvissa Jara esittelee Rusutjärven talviulkoilumahdollisuuksia. Kaikilla oli niin mukavaa.

Musta sunnuntai, tummia kuvia

Kokeilin kuvata mustia koiria kirkkaassa auringonvalossa jäällä ja lumessa viime sunnuntaina. Se on niin tätä. Olisi rotu edes moskovanpunainenterrieri tai laatokanharmaaterrieri. Mutta venäjänmustaterrieri on umpimusta ja siksi hankala kuvata missä tahansa. Kirkkaassa valossa kontrastit muodostuvat voimakkaiksi ja siksi joudutaan kahden hankalan asian kanssa tekemisiin, umpimustaan pitäisi saada sävyjä tummassa päässä ja toisaalla kuvan kirkkaat osat menevät ylivalottuneiksi ja menettävät sävyjä.
No, itsehän rotuni valitsin. Ja omat koirat ovat aina olleet samasta syystä kamalia kuvattavia, paitsi airikset.

Tänään asia on ihan eri kuin kymmenen vuotta sitten. Kymmenen vuotta sitten ja aikaisemmin kuvasin dialle ja ainoa keino vaikuttaa sävyihin oli kuvata useampi ruutu valotushaarukkoinnilla, toiveessa että joku ruuduista olisi kelvollinen. Ja kun haarukoidessa syntyi useampi ruutu peräkkäin yleensä koirat ehtivät vaihtaa asentoa ruutujen välillä. Sitten oli tuloksena pari hyvää valotusta jossa koira seisoi huonosti ja usein ruutu jossa koira oli hyvässä asennossa mutta valotus pielessä. Siitä sitten valittiin.

Nykyään valoisuutta, tummaa ja valoisaa päätä voi säätää tietokoneella vaikka kuinka monella tavalla ja tehdä kuvasta kopioita valotushaarukointia varten. Se on iso parannus aikaisempaan, tekee koko kuvausprosessista ihan erilaisen. Nykyään istun paljon koneella kuvauksen jälkeen ja koitan sävytellä kuvia. Siinä mennään käyttötarkoituksen ehdoilla ja etsitään parasta kompromissiä. Lehtiin painettavissa kuvissa toleranssit mustan ja toisaalta valkoisen toistumisen suhteen on edelleen erittäin pieniä. Nettikäytössä ja muutenkin ruudultä katsottavassa kuvassa on paljon enemmän joustovaraa valoisuuden ja kontrastien suhteen. Tästä seuraa se että ruudulta katsottuna ihan hyvä kuva voi olla painettuna melko huono.

Tästäkin syystä kannattaa, jos kuvia menee painettavaksi, asioida mieluummin yhden ja saman painolaitoksen kanssa koska painoillakin on omat säätönsä ja toleranssinsa. Paras tulos syntyy kokemuksen kautta, tiedän kokemuksesta mitenkä ruudullani tietyn sävyjakauman omaava kuva toistuu painettuna tietyssä painossa. Jossakin toisessa painossa se voi toistua samanlaisena, luultavimmatusti se kuitenkin toistuu ihan erilailla.

Ruutukuvien kanssa on myös oma ongelmansa. Kun sävytän kuvan kalibroidulla näytöllä ja sitä katsotaan millä tahansa näytöllä kukaan ei tiedä lopputulosta. Näytöissä ja niiden säädöissä on erittäin suuret erot. Tähän en kuvaajana ja kuvankäsittelijänä voi mitenkään vaikuttaa enkä varautua. Jos tiedän että kuvaa katsotaan vain ruudulta säädän sen keskimäärin sopivan tuntuiseksi.
Tässä minulla on henkilökohtainen ongelma, aika usein sama kuvani katsotaan ruudulta että painetaan. Tässä ei sitten auta kuin säätää kuva painoon sopivaksi ja jättää pohtimatta miltä se mahdollisesti jonkun läppärin ruudulla näyttää.

Vielä yksi näkökulma. Kamerat ovat kehittyneet ihan käsittämättömän hyviksi ja helpoiksi käyttää. Aikoinaan, ehkä vielä 5-10 vuotta sitten filmiä käyttävien kameroiden loppuaikoina, ei ns. harrastelijakameroilla juurikaan voinut kuvata painokelpoista jälkeä. Syitä oli useita. Nämä nykyiset digikamerat tuottavat teknisesti täysin painokelpoista jälkeä järkiään kaikki.
Kameroiden automatiikat ovat nykyään melkein kaikissa kameroissa todella hyviä. Olen kuvannut moneen kirjaan ja aikakauslehteen päätyneitä kuvia mukavasti mukana kulkevalla pienehköllä kameralla ja automatiikka-asetuksilla. Kuitenkin asia on niinkin etteivät edes Nikonin, Canonin, Leican… ammatilaisrungotkaan tee sellaista jälkeä etteikö kuvat paranisi kun kuvaaja tai kuvankäsittelijä sen säätää kokemuksellaan. Mutta sekin on mahdollista että kuvaaja kuvaa automaatilla ja kuvankäsittelijä hoitaa valotuksen, rajauksen, terävöityksen, kohinanpoiston yms. kuntoon painoon tai ruutukatselua varten.

Lehdistössä on tämä työtapa yleisesti käytössä. Toimittaja sojottelee digillä kohti kuvauskohdetta ja kuvankäsittelijä tekee lopullisen kuvan digitiedostosta. Valokuvaajien ammattia ajatellen paskajuttu, mutta realismiä tänään. Tietenkin monet julkaisevat kuviaan netissä ja tulostuksina ilman sen kummenpaa, kameroiden automaatteihin ja automatisoituneisiin kuvankäsittelyhjelmiin, Picasa, Elements, jne., luottaen ja nekin toimivat jollakin tapaa. Mutta ääritilanteissa on jossain kohtaa kuvaprosessia säädettävä melkoisesti enemmän kuin automaatit osaavat.

Jos halutaan tehdä kunnollisia paino- tai ruutukuvia mustista koirista ollaan melkein aina tekemisissä ääritilanteen kanssa. Joissain erittäin suotuisissa valo- ja muissa olosuhteissa sopivan värisissä taustoissa saa tietenkin keskimäärin mukavan oloisia kuvia syntymään, mutta jos painamaan lähdetään on syytä vähän tuumata ensin näyttää kuva ruudulla miltä tahansa.

Ihan kelvollinen ratkaisu kuvien suhteen on vaihtaa koira vaikkapa snautseriksi, suola-pippuri väriseksi. Kaikki eivät kuitenkaan tähän ryhdy, eli ollaan alussa: musta sunnuntai, tummia kuvia.

Kolmas haalari

Tammikuu 1985

Asko ja Raisa tammikuun alkupäivinä vuonna -85 kuvattuina. Raisa oli just loppiaisen aikoihin tullut kotiin.
Asko oli ainoita muotovalio-airiksia noina vuosina. Airiksilta vaadittiin palveluskoiratuloksia jotta voi hakea valioksi. Sellaisia ei yleensä saatu, myöhemmin kun säännöt muuttuivat tuon aikaisia koiria haettiin takautuvasti valioiksi pelkillä näyttelytuloksilla.

Muutenkin Askolla on melko lyömätön rekisteri, Asko kävi kaikkiaan viidessä koiranäyttelyssä koko elämänsä aikana ja oli Pohjoismainen muotovalio. Suomessa kolme näyttelyä sitten ruotsi ja norja. Se oli aina bingo. Sertti joka näyttelystä joita ei valittu sen mukaan että olisi vähän koiria jotta voittaisi helpommalla. Ei. Messukeskuksesta aloitettiin heti sertillä ja Tukholma ja Oslo käytiin myös. Eli isoimmat näyttelyt.
Pk-puolella oli sama juttu, käytiin hakemassa mitä tarvittiin. Kilpailtiin just valioksi tarvittavat ja sitten hyväksytty luonnetesti käytiin sekä lonkkakuvaus. Lonkkakuvauskin oli puhdas. Se oli kummallinen tyyppi, se Asko. Sellaista ei toista tule, ei kenellekään.

Askon kanssa elettiin koiraharrastus ihan täysillä. Noihin näyttelyihin yms. ei montaa päivää mennyt. Loppuaika oltiin metsissä ja kaupungeissa sekä eri maissa ja tilanteissa. Opeteltiin kaikki koira-asiat alusta. Asko oli mun ensimmäinen koira joten kaikki piti opetella. Asko oli vähän pippurinen luonteeltaan mutta muuten oikein hyvä opettaja.

Raisa suursnautseri joka kuvassa on hiukan nuori, tuli siinä vaiheessa kun Asko oli jo kaiken voittanut ja siinä mielessä eläkkeellä. Vaikka ystävyys ei jää koskaan eläkkeelle, ja ystävyys oli Askon erikoisala. Suoruuden, rehtiyden ja jätkämäisen turvansoiton lisäksi. Kun jostain löytyi ihan tyhmä iso uros joka suostui haastamaan riitaa, silloin Asko unohti kaiken oppimansa. Katsoi minua: voi kun tuo hyökkää, pakko purra se palasiks. Pari kertaa se teki susikoirista matonkuteita. Poliisilaitoksella kuulusteluissa oltiin vain kerran, niin kauan että silminnäkijät ehtivät kertoa schäferin hyökänneen isäntänsä yllyttämänä. Niin todellakin kävi vaikka uskomattomalta se tuntui silloin tapahtuessaankin.

Raisa eli kolmetoista vuotta. Ehti vuoden kasvattaa Mikaelaakin, tytärtäni, suursnautseri Virven ohella. Virve ja tyttäreni syntyivät perättäisinä päivinä kesäkuussa 1996. Joten Raisalla oli vanhuuden päivinään melkoinen rumba lattiatasolla hoidettavanaan.
Hommaa helpotti se, että Virve oli kuin ajatuksella ohjattava. Se oli aika tavalla samanlainen kuin Jarabinda. Pari kertaa kun sanoi sille jonkin asian niin se omaksui sen melko heti. Koska hoidin päivät tytärtäni, tuli koirille puhuttua hiljaa, vauvan nukkuessa joskus kuiskatenkin. Virve oppi ihan pennusta asti normaalia hiljaisempaan puheeseen.
Sama jatkuu Jaran kanssa, kun haluan sen huomion puhun hiljaa niin se pysähtyy kuuntelemaan.

Tuli tällaisia mieleen, kun huomasin että tänään on 9.tammikuuta taas kerran. Koirien kanssa puuhatessa 9.1 tulee aika usein, yleensä kerran vuodessa. 9.1 on elämässäni ollut muitakin koiria, mutta niistä sitten kun satun löytämään lisää 9.1 kuvattuja kuvia.

Koirat syövät tätä nakutellessani, muonavahvuudessa on tämä trio. Apri, Cecilia ja Jarabinda. Näillä mennään 9.1.2012. Ulkona sataa lunta ja on pikku pakkanen. Eilen kävin ostamassa elämäni kolmannen pakkashaalarin. Ovat kestäneet pari-kolme koiraa ja n. viistoista vuotta per haalari. Vieläköhän minä kestän tän kolmannen haalarin?

Hyvää mustaa uutta vuotta 2012!!

Vaikka hanget eivät kovin korkeita nietoksia juuri tällä hetkellä muodostakaan ja ulkona on melko mustaa, kotona oleva musta lämmittää mukavasti kainalossa ja mieltä myös.

Kolmekymmentä vuotta koiran kanssa ja muutama enemmän kameran kanssa. Siinä elämäni numeroita. Molempia, koiria ja kameroita, on ollut useampia noina vuosina ja paria eri merkkiä.

Ilmeisesti aina aikaisemminkin on tuntunut siltä, että juuri nyt on käsissä elämäni kamera, tai paras koira. Vuosikymmenien aikana on tuon tunteen siis täytynyt syntyä aina uudelleen.

Tämä järkeily ei haittaa tunne-elämää ollenkaan. Musta tuntuu että elämäni ensimmäinen musta, Zornoi Jarabinda, on elämäni paras koira. Siltä musta tuntuu.

Jaran kanssa tapahtunut siirtyminen uuteen rotuun on nyt melko tarkalleen vuoden vanha asia. Olen iloinen siitä, että olen tuntenut olevani tervetullut uuteen rotuyhdistykseen ja mustaterrierien kasvattajien ja omistajien porukkaan. Kiitoksia mukavasta alusta kaikille tapaamilleni mustille omistajineen.

Tässä on ihan pakko hiukan erikseen mainita Zornoi-kennelin Kirsti ihan vain siksi että hän on hän. Jos maailmalla tunnetaan äiti Amma hyvistä ominaisuuksistaan, mielestäni Kirsti on sitten mama Mustis. Just siksi mitenkä hän rotuun suhtautuu, mitenkä tulokasta rodun pariin opastaa sekä siitä vuosikymmenien työstä jolla hän on rotua muokannut.

Trimmauskurssilla, mustaterrierien erikoisnäyttelyssä ja syyskokouksessa olen tavannut muutamia muita yhdistyksen puuhanaisia, ja pari miestä. Samanlainen mukava yhteisen asian tunne on vallinnut näissä tilanteissa kuin Kirstin kanssa mustista jutellessa.

Nyt kun alkaa toinen musta vuosi elämässäni, koitan olla aktiivisesti mukana harmaassa, eikun mustassa toiminnassa ja tehdä oman osani. Juuri nyt on pääni täynnä kysymyksiä, rodun nimenvaihdos on tulossa uudelleen suomennetun rotumääritelmän kera alkuvuodesta ja sitten on näitä muutamia mustien terveydentilaan liittyviä asioita joista olen kuullut ja lukenut.

Rotua koskevien kysymyksien pohtiminen on varmaankin minulle sopivaa puuhaa just nyt, koska syyskokous viisaudessaan päätti, ilmeisesti siksi etten ole kummoinenkaan maalimies eli purulelu suojeluharjoituksissa tms. urheilullisessa toiminnassa, niin parempi että nakuttelen mustia rivejä yhdistyksen lehteen.

Tiina on tehnyt lehteä todella kauan, erittäin kunnioitettava suoritus. Nyt muutaman tunnin kuluttua 1.1.2012 aloitan hänen jalanjäljillään ja teen omaa osaani yhdistyksen hyväksi pöydän ääressä.

Yhdistys- ja nimenomaan koirayhdistysasioissa koitan muistaa että yhteisen menestyksen tulee olla ensisijalla, mitä roolia kukin vuorollaan hoitaakin.

Ihan tällä minuutilla täällä Keravalla paukkuvat raketit. Elän ensimmäistä uudenvuodenaattoa Jarabindan kanssa. Ajateltiin lähteä kyläilemään Askolaan, siellä metsässä on rauhallista. Useampanakin vuodenvaihteena tutut ovat kokoontuneet sinne keskiyöhön mennessä, varsinkin ne joilla on paukkuarka koira. Jara sopii hyvin sinne porukkaan, hänen tuttujaan kaikki. Varsinaisesti paukkuarka Jara ei tunnu olevan, nukkuu tuossa oven edessä paukkeesta viis. Siis.

Joskus aikoja sitten kaksi? pikkutyttöä lauloi radiossa. Olen pohtinut mitenkä ne sanat menevät.
”Jos mustan ryssän joisin, joisin, joisin,
niin millainenhan oisin, oisin, oisin?
Se arvoitus vain on.

Toisaalta oon saanut itseeni vahvistusta
joten ryssä musta,
vain pihalla kirmailee”.

En nyt väitä että laulu meni ihan noin, mutta kuitenkin. Hyvää uutta vuotta, tulkoon siitä hyvin musta.

Erittäin musta ja erittäin lämmin joulu

Ollaan juuri tultu kotiin ensimmäistä kertaa. Tästä päivästä ei ole vielä vuottakaan.

Kovasti on Jara kasvanut tuosta päivästä tännepäin. Tuli siis melko iso musta joulu. Sekin on hiukan erikoista että pihalla on nurmikko vihreänä, kuten tilastoijat laskevat niin se nyt vaan on aistiharhaa. Ilmaston lämpiäminen. Hyvää mustanvihreää joulua kaikille tutuille.

Jaralla ei ole tuttuja, joten hän ei lähetä terveisiä tutuille. Jarabindalla on kolmeen kastiin jaettu ihmis- ja elukkamaailma.

1. NÄMÄ KOLME, jotka olivat hakemassa synnytyslaitokselta, Iskä, Kaarina ja Miksu, näistä joku kun on paikalla kaikki on hyvin. Samaan kastiin menevät omat koirat Apri ja Cecilia.

2. IHAN SAMA. Näitä näkee kaupungilla ja näitä kulkee olemattomien porttien ohi kotona koko ajan. Miksulta opittu murrosikäisten lause: -Ihan sama. Kuvaa hyvin Jaran suhtautumista ohimenijöihin, koiriin, ihmisiin, hevosiin, kissoihin… mitä maailmassa onkaan.

3. Tämä ryhmä on iso ja tähän ryhmään kuuluvia ihmisiä ja eläimiä asuu valtakunnan koko pituudelta. ERITTÄIN HYVÄ YSTÄVÄ, EHY. Jarabindalla on runsaasti erittäin hyviä ystäviä. Kun erittäin hyvä ystävä ilmaantuu näkyville, Jaran ystävällisyydellä ei ole mitään rajoja. Kuitenkin Jara osaa arvioida tilanteita niin ettei ainakaan suurempia ruhjeita ei ole vielä syntynyt.

Erittäin äärettömän hyvät ystävät Jorma, Anneli ja Dina Tampereelta kävivät katsomassa Jaraa jo ihan vauvana ensimmäisen kerran. Suursnautseri Aku on oikeastaan hiukan nuorempi velipuoli, kun Aku tulee se on sitten yhtä ryminää. Akun iskä Eliel ja äippä Maria ovat ilman muuta maailman eniten hyviä ystäviä. Marian tekemä sukkapallo, tennispallo joka on froteesukan sisällä, on Jaran paras leikkikalu. Sukkaan on tullut reikä, Maria tee jotain.

Kesällä Jara kävi kesälomamatkalla ns. pohjoisessa. Jara onkin varma että kun ihmiset sanovat lähtevänsä lomalle, he menevät Vaalaan. Vaalassa asuu Riitta, joka on erittäin hyvä ystävä, vaikka onkin eläinlääkäri. Riitan kanssa asuu kaikenlaisia ihmisiä ja ainakin yksi koira. Se koira asuu ulkona tarhassa. Jara seurusteli sen kanssa niin että verkko oli siinä välissä. Vaalassa asuu myös mm. Seppo, Topi ja Veeti, he ovat Jaran erittäin hyviä ystäviä.

Toinen Jorma, Sirkku ja käppänä Hilla, ihan hurjan hyviä ystäviä. Hilla on saman värinenkin kuin Jara, hiukan se on vanhempi, 10 vuotta, ja pyrkii vähän pomoileen. Mutta ystävät saavat olla hiukan poikkeavia käytökseltään. Eikä siitä pomoilusta tarvitse välitää, Jara heiluttelee häntää ja katselee ystävällisesti kaikkia koiria joilla on jonkinlainen napoleonkompleksi, hiukan kun odottelee niin kyllä ne rauhoittuu.

Akun kanssa juttelemassa kesän alussa. Olivat vähän pennumpia silloin.

Sitten on erittäin hyviä ystäviä joilla kaikilla ei ole koiraa. Juha ja Riitta ja Laia on pakko mainita. Juhaa näkee aika usein ja Riitta käy koirien hoitajana kun Iskä ja Kaarina on matkoilla, Laia on vähän niinku siskopuoli, vaikka onkin ihminen.
On paljon muitakin erittäin hyviä ystäviä, mustaterrierit ihmisineen. Heitä tullaan jatkossa näkemään vielä paljon useammin kuin tänä vuonna 1.

Jarabinda ja Nämä Kolme ovat täällä kotona jouluaattona. Toivomme kaikille lämmintä, mustavihreää Joulua 2011!

P.s. Koska maailma on niiiin mukava paikka Jaralle, odottelee hän innolla niitä kaikkia hyviä ystäviään joita ei vielä ole ehtinyt tavata! Näkemisiin!

Zornoi J-pentue on täyttänyt 1:n vuoden 22.10.2011

Jarabinda viihtyi iskän kaa sohvalla syntymäpäivänä(kin).

Myöhästyneet onnittelut J:lle, J:lle, J:lle, J:lle, J:lle, J:lle, J:lle, J:lle ja J:lle. Jarabindaa olen onnitellut jo monasti, joten vain yhdeksän onnittelua tulee hiukan myöhässä.

Syysloma tämän blogin osalta alkaa olla vietetty. Vaikka mitään talvea ei näköpiirissä olekaan.

Jarabindalla oli justiinsa ensimmäinen juoksuaika. Se meni ihan mukavasti kaikkineen. Vähän sellaista mielikuvittelua  ja lievää mörköjen näkemistä hormonihommiin liittyi.
Asian tiimoilta iskä vähän tappeli sen yli-innokkaan suursnautseri nuorukaisen kanssa. Se oli pari kertaa hoidossa meillä Keravalla Jaran juoksun aikoihin.

Jouluviikkoa Keravalla 20.12.2011. Sukset ei oikein luista.