Mustaa valkoisella, tähän asti.

Mustaa valkoisella, kirjaimellisesti.

Jarabinda kasvaa. Ei se ole ihan odottamatonta tietenkään, mutta kasvuvauhti välillä hämmästyttää.
Neidillä on sunnuntaisin puntaripäivä. Jaran paino nousi viimeisen viikon aikana 1,6 kiloa sunnuntaista sunnuntaihin. Kuitenkin kun se on todella ohut, niin painon on täytynyt kasvaa ulkomittoina. Vaikkei se näin koko ajan nähtynä silmissä kasva.
(Viime sunnuntai 6.2: Pentu painaa siis 12 kiloa ja on 11 viikkoa nuori).

Varmuuden vuoksi laitoimme koirat matokuurille. Jos tässä hommassa olis matoja? Ja kun penturokotusaika lähenee niin kannattaa koirat madottaa sitä ennen joka tapauksessa. Rokotusta odottelemme tietenkin sen takia että rokottettuna pennun kanssa on huomattavasti huolettomampaa liikkua. Vaikkei kai tuolla pakkasessa nyt niin paljoa pöpöjä eläkään, jos yleensäkään paikalle sattuisivat, mutta varmempi on varmempi.

Tämä talvi on melkoista lumisotaa. Lunta alkaa olla paljon enemmän kuin tontille mahtuisi, ja vielä täydempi on tilanne tuolla katujen varsilla.
Jaran vastaus kasvaviin kinoksiin on kaivautuminen syvemmälle kinoksiin. Se onnistuu usein sukeltamaan jotain keppejä tai kiviä maanpinnalta asti. Sukellusreissusta kertoo usein vain lumen pinnalla viuhuva häntä. Muu koira on sukelluksissa nurmikkoon tutustumassa.

Jarabinda on osoittautunut todella ystävälliseksi ja positiivisellä tavalla pelottomaksi pennuksi. Pelottomuus näkyy suhtautumisessa ihmisiin ja tapahtumiin. Samoissa kohdin näkyy myös tuo ystävällisyys. Tietty.
Jollekin sanoin, joka oli tulossa käymään, ettei tarvitse ajatella miten pentu reakoi. Meille voisi ajaa traktorilla olohuoneeseen, niin Jara ei siitä hätkähtelisi.

Hiukan kevyempää kalustoa on tullut kokeiltua kuten pölynimureita, poria, kattiloita sun muita pörinöitä ja kolinoita. Pentu ei säpsähtele. Olen sanonut että joko tuo on enemmän kuin hiukan tyhmä, tai sitten ihan kylmä hermoisin koirakakara mitä mun kanssa on asunut.
Välillä, ikä huomioiden tietty, tuntuu että tämä heittäytyy tyhmäksi. Jokin asia joka ei kauheasti houkuttele, niin Jara näyttäisi menettävän joko kuulonsa tai ymmärryksensä.
Muutaman kerran sana sisälle on aiheuttanut päättömän ryntäyksen kinosten keskelle. Siellä sitten istutaan ja katsellaan pää kallellaan mitä toi höpisee sisälle ja tänne ja tonne?

Yhden kerran kävin hakemassa pennuttaren hankiensa keskeltä. Kahlasin kirjaimellisesti kainaloita myöden lumessa ja hain koiran. Koitin sitten miettiä miten olisi pitänyt toimia.
Mutta kun tuli sanottua, ja vaikka Jara on kuinka pieni ts. nuori, niin ihan tarkalleen ymmärsi ettei halua sisälle ja ymmärsi mennä kinosten keskelle jossa en aikaisemmin ollut käynyt.
Paska-Iskä, hahmo tässä blogissa, tuli sitten hakemaan. Olen koittanut lueskella näitä uusimpia koira- ja pentukirjoja, kovastihan niissä suositellaan järjen käyttöön ja rauhalliseen käyttäytymiseen pentujen ja koirien kanssa.

Luulen että aika rauhallisesti noitten kanssa olen aina elänyt, vanhemmiten vielä rauhallisemmin. Mutta joku perusperkele herää joskus, hakureissulla käyttäydyin erittäin rauhallisesti enkä paljoa sanonut mitään, mutta ainakin mulle tuli selväksi että hain pennun sisälle kun ei tahallaan ”totellut”. Ehkä koirakin huomasi saman? Tiedä sitten.

Jaran kanssa on ollut erittäin helppoa tulla toimeen. Se kun on rauhallinen ja ystävällinen pentu. Joskus  silloin tällöin siinä herää pentuperkele, silloin purraan melkein mihin vaan kiinni ja väännetään ja ravistetaan sitä mitä hampaissa sattuu olemaan.
Aika usein se on Apri joka on hampaissa, snautseri joka luuli saavansa elää onnellisena ja vähän kyllästyneenä elämänsä loppuun saakka. Cecilia, kääpiösnautseri ja Aprin paras kaveri, ei minkäänlaisia riehuntoja enää viiden vanhana järjestä eikä järjestänyt paljoa nuorempanakaan.
Joten tämä Jarassa heräävä pyörremyrsky osin kiehtoo Apria mutta myös joskus aiheuttaa väistelyä ja vetäytymistä alta pois. Jara on se koira joka menee polkuja edellä, tätä olen hämmästellyt. Apri sitten lonkottelee perässä.

Usein käy niin, ettei Apri pääse alta pois. Pentu riehuu sellaisella pyörteellä ja nopeudella ettei snautseri osaa mennä mihinkään. Sellaisissa tilanteissa usein käyn hiukan ohjaamassa liikennettä.
Yksi erittäin hyvä konsti on viedä koirat porukalla tai Jara yksin, miten sattuu kulloinkin, tuohon lähimetsiin pienelle lenkille. Siellä puhtia tulee hyötykäytettyä tutkimisiin ja sisälle voi palata vähän rauhallisemmin.

Joskus jos hilluminen menee ihan yli, jonkinlaista väsynyttä riehumista ja haukkumista, otan jaran syliin, jossa se makailee erittäin paljon muutenkin, ja sitten vaan rauhotutaan.
Se on vähän sellainen Paska-Iskän paikka. Äijä suhisee ja murisee koiralle, vastoin kaikkia käyttäytymissääntöjä eikä päästä pois sylistä. Saattaa tuijottaa silmiin ihan tauotta.  Perkele.
Sitten kun Jara lakkaa louskuttamasta leukojaan ja lopettaa sätkimisen ja rimpuilun, sitten ollaankin taas vapaasti sylissä ja kavereita. Joskus se yritää aloittaa uudelleen riehumisen, silloin ote taas tiukkenee ja (ilmaisun)vapaus rajoittuu. Kunnes pentu uudelleen rentoutuu.

Noita sattuu joskus. Mutta päivät menevät yleensä kovin rauhallisesti ja ehkä vähän liiankin paljon pussailun merkeissä.
Jara elää myönteisen huomion kohteena, ihmiset kiinnittävät siihen paljon huomiota. Onhan se kovin kaunis ja viehättävä, vilkkaasti ja iloisesti seurusteleva nuori neiti. Joten ihan paikallaanhan onkin että kavereita riittää.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s