Vaarallisia koiria ja kielisuudelmia

Olin Suomen SuursnautseriKerhon vuosikokouksessa lauantaina. Minulla on ollut 23 vuotta suursnautsereita. Ja tällä hetkellä olen Riiseni-lehden (Suursnautserikerhon lehti) päätoimittaja. Eli jonkinlainen tuntuma riiseneihin on syntynyt.

Suurnautseriporukoissa on ihmisiä jotka ovat pitkäaikaisia ystäviäni. Muutama heistä kilpailee koiriensa kanssa mm. suojelua, ja ihan maailmanmestaruustasolla.
Ne koirat ovat sellaisia että ne pidetään tarhassa jos talossa on vieraita käymässä. Kummityttäreni isä on yksi menestyneimmistä suojelukilpailijoista suursnautsereiden parissa. Heidän koiransa laitetaan aina tarhaan, jos kummityttöni tuo kavereita kotonaan käymään. Turvallisuussyistä, ettei tulisi vahinkoja.

Tämän tasoiset koirat eivät tapaa muita koiria. Eivät ainakaan samaa sukupuolta. Siitä tapaamisesta ei välttämättä selvittäisi hengissä. Nämä koirat elävät voimakkailla vieteillä ja korkealla kilpailumentaliteetillä. Eivätkä osaa erottaa erottaa tavallista arkea kilpailusta, jos niillä tavallista arkea onkaan, sellaista minkä minä ymmärrän arjeksi koirien kanssa.
Ne elävät tarhoissa ja isojen aitojen takana, jotta ohikulkijat ovat turvassa.

Vuosikokouksen jälkeisillä illallisilla kerroin ihmisille että minulla on kotona myös mustaterrieri. Viime vuosien menestynein suursnautserikasvattaja kysyi että onko minulla siis kääpiö- keskikokoinen- ja suursnautseri. Vastasin että oikein, mutta suursnautserin tilalla on mustaterrierin pentu.

Nauroin vedet silmissä kun kummityttäreni isä, kohta kolmekymmentä vuotta suursnautserilla kilpaillut yksi suomen menestyneimmistä  suojelulajin harrastajista, katsoi minua ja sanoi aivan tosissaan: – Nehän ovat oikeasti vaarallisia, vartiokoirataustaisia arvaamattomia otuksia.

Sanoin ettei minulla isojen snakujen kanssakaan ongelmia ollut. Itseasiassa koirani olivat jonkinlaisia suursnautsereiden käyntikortteja monissa paikoissa. Rauhallisia, maltillisia ja sata luotettavia yhteiskuntakelpoisia koiria. Jotka kulkivat mukanani kaikkialla.
Tätä minun ei olisi tarvinnut sanoa, kyllä ne tunnettiin ja tiedettiin.

Pointtini olikin, että niidenkin koirien jälkeen arvostan Jarabindan erittäin korkealle. Avoimuudessa, ystävällisyydessä, tervepäisyydessä jne.
Aivan kuin suursnautserini aikoinaan, Jara asuu keskellä kaupunkia omakotitalossa. Jossa aita on hautautunut lumeen, ylittäminen ei tarvitsisi edes hyppyä paikoin. Ja aidasta puuttuu kokonaan kolme porttia. Kolmesta kohtaa pääsee ihmiset ja koirat kävellen läpi. Ja ne paikat vielä lapioidaan puhtaiksi, helppo kulkea.

Takaportin takana ehkä viidentoista metrin päässä kulkee talvellakin aurattu ulkoilureitti. Siinä menee tauotta koiria ja ihmisiä. Meidän koirat istuskelevat pihalla ja niillä olemattomilla porteilla ja katselevat ohimarsseja.
Sopimus, josta Jarakin pitää täysin kiinni, on se ettei pihalta lähdetä yksin minnekään. Vaikka ohikulkijat haukkuisi tai tekisi mitä tahansa.

Olen ajatellut laittaa aukkoihin jonkinlaiset lumeportit. Jotkut ulkoilijat, varsinkin koirien kanssa, tuntuvat hiukan aristelevan. Luultavasti Jaran kasvavaa olemusta. Apri, keskikokoinen snautseri kun aikaisemmin oli isoin koira pihalla, sitä ehkä hiukan vähemmän varottiin, tai sitten ihmiset olivat siihen tottuneita.

Lumeportti siinä mielessä, että kyllähän isot koirat hyppivät aidoista yli, jos hyppivät. Sellaisille täytyisi rakennella noita kilpailukoirien aitoja. Mutta meillä lähdetään siitä että aita on aita, vaikka sitä ei olisikaan.

Sanoin myös, siellä illallisilla, että kyllä, Jara on ihan arvaamaton olento. Se voi suudella ihan yllättäen helvetin isolla kielellään. Siitä on leikki kaukana ja leuka märkänä.
Mutta meillä ramppaa isoa ja pientä tyttöä. Oma tyttäreni on kaksi vuotta vanhempi kuin kummityttäreni. Eli neljätoista. Mikaela tuo kavereitaan käymään ja yökylään. Jara roikkuu tyttöjen porukoissa ja kikattelee häntää huiskien. Ihan ilman koiratarhoja elelee porukoissa ja nukkuu jonkun kainalossa.

Toki. pakko sanoa. Ihan samalla tavalla elivät suursnautserinikin. Tähän asti viimeisin isosnaku, Virve, oli vuorokauden tarkkuudella saman ikäinen tyttäreni kanssa.
He kasvoivat kymmenen vuotta yhdessä. Niihin aikoihin meillä oli vähän nuorempia vieraita todella usein, mutta toisaalta isompina annoksina. Niin ja toinen suursnautserikin silloin kun Mikaela ja Virve olivat ihan nuoria.
Vauvasta lähtien Miksu eli lattioilla ja sohvilla koirien kanssa, ikinä ei ollut mitään epäselvyyksiä. Eikä korvatulehduksia. Lääkärien mielestä Mikaela tottui lapsesta saakka koirien kautta basilleihin, ei häneen lapsena pöpöt pystyneet.

Ehkä koirat, suursnautserit kuin mustat terrieritkin, jossain määrin toteuttavat sitä mitä ihmisensä niiltä odottaa. Tai pahemmassa tapauksessa pelkää niiden tekevän.
Jarabinda on ystävyyden asialla. Sitä kohdellaan ystävyydellä ja rakkaudella. Jara puolestaan tykkää kaikista ihmisistä, niin isoista kuin pienistäkin.

Nuori koira, suuuri sydän. Joskus musta tuntuu, että musta rakkaus tuntuu. Kun Jara ihan kaikella rakkaudellaan paukauttaa kahdella melkoisella tassullaan iskää päähän. Noin niinkuin leikillään.

Olemattoman portin vartijat. Ihan hiukan on otettu varaslähtöä, kuvanoton jälkeen huomautin asiasta. Metri takaisinpäin omalle pihalle. Kuva on muutaman viikon vanha, ajalta kun Jara oli vielä noin Aprin kokoinen.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s