Kolmas haalari

Tammikuu 1985

Asko ja Raisa tammikuun alkupäivinä vuonna -85 kuvattuina. Raisa oli just loppiaisen aikoihin tullut kotiin.
Asko oli ainoita muotovalio-airiksia noina vuosina. Airiksilta vaadittiin palveluskoiratuloksia jotta voi hakea valioksi. Sellaisia ei yleensä saatu, myöhemmin kun säännöt muuttuivat tuon aikaisia koiria haettiin takautuvasti valioiksi pelkillä näyttelytuloksilla.

Muutenkin Askolla on melko lyömätön rekisteri, Asko kävi kaikkiaan viidessä koiranäyttelyssä koko elämänsä aikana ja oli Pohjoismainen muotovalio. Suomessa kolme näyttelyä sitten ruotsi ja norja. Se oli aina bingo. Sertti joka näyttelystä joita ei valittu sen mukaan että olisi vähän koiria jotta voittaisi helpommalla. Ei. Messukeskuksesta aloitettiin heti sertillä ja Tukholma ja Oslo käytiin myös. Eli isoimmat näyttelyt.
Pk-puolella oli sama juttu, käytiin hakemassa mitä tarvittiin. Kilpailtiin just valioksi tarvittavat ja sitten hyväksytty luonnetesti käytiin sekä lonkkakuvaus. Lonkkakuvauskin oli puhdas. Se oli kummallinen tyyppi, se Asko. Sellaista ei toista tule, ei kenellekään.

Askon kanssa elettiin koiraharrastus ihan täysillä. Noihin näyttelyihin yms. ei montaa päivää mennyt. Loppuaika oltiin metsissä ja kaupungeissa sekä eri maissa ja tilanteissa. Opeteltiin kaikki koira-asiat alusta. Asko oli mun ensimmäinen koira joten kaikki piti opetella. Asko oli vähän pippurinen luonteeltaan mutta muuten oikein hyvä opettaja.

Raisa suursnautseri joka kuvassa on hiukan nuori, tuli siinä vaiheessa kun Asko oli jo kaiken voittanut ja siinä mielessä eläkkeellä. Vaikka ystävyys ei jää koskaan eläkkeelle, ja ystävyys oli Askon erikoisala. Suoruuden, rehtiyden ja jätkämäisen turvansoiton lisäksi. Kun jostain löytyi ihan tyhmä iso uros joka suostui haastamaan riitaa, silloin Asko unohti kaiken oppimansa. Katsoi minua: voi kun tuo hyökkää, pakko purra se palasiks. Pari kertaa se teki susikoirista matonkuteita. Poliisilaitoksella kuulusteluissa oltiin vain kerran, niin kauan että silminnäkijät ehtivät kertoa schäferin hyökänneen isäntänsä yllyttämänä. Niin todellakin kävi vaikka uskomattomalta se tuntui silloin tapahtuessaankin.

Raisa eli kolmetoista vuotta. Ehti vuoden kasvattaa Mikaelaakin, tytärtäni, suursnautseri Virven ohella. Virve ja tyttäreni syntyivät perättäisinä päivinä kesäkuussa 1996. Joten Raisalla oli vanhuuden päivinään melkoinen rumba lattiatasolla hoidettavanaan.
Hommaa helpotti se, että Virve oli kuin ajatuksella ohjattava. Se oli aika tavalla samanlainen kuin Jarabinda. Pari kertaa kun sanoi sille jonkin asian niin se omaksui sen melko heti. Koska hoidin päivät tytärtäni, tuli koirille puhuttua hiljaa, vauvan nukkuessa joskus kuiskatenkin. Virve oppi ihan pennusta asti normaalia hiljaisempaan puheeseen.
Sama jatkuu Jaran kanssa, kun haluan sen huomion puhun hiljaa niin se pysähtyy kuuntelemaan.

Tuli tällaisia mieleen, kun huomasin että tänään on 9.tammikuuta taas kerran. Koirien kanssa puuhatessa 9.1 tulee aika usein, yleensä kerran vuodessa. 9.1 on elämässäni ollut muitakin koiria, mutta niistä sitten kun satun löytämään lisää 9.1 kuvattuja kuvia.

Koirat syövät tätä nakutellessani, muonavahvuudessa on tämä trio. Apri, Cecilia ja Jarabinda. Näillä mennään 9.1.2012. Ulkona sataa lunta ja on pikku pakkanen. Eilen kävin ostamassa elämäni kolmannen pakkashaalarin. Ovat kestäneet pari-kolme koiraa ja n. viistoista vuotta per haalari. Vieläköhän minä kestän tän kolmannen haalarin?

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s